Siirry sisältöön

Avainsana: Nuoret

Julkaistu Kommentoi Näin suomeen saadaan lisää lapsia

Suvi-Anne Siimes pohti Helsingin Sanomissa 11.4.2017 julkaistussa kolumnissaan ”kuinka Suomeen saadaan lisää lapsia?” Kysymys aiheutti tuttavapiirissäni hämmennystä. Nuorten ja opiskelijoiden näkökulmasta syntyvyyden lasku vaikuttaa olevan suoraan syy-seuraus suhteessa nykyiseen harjoitettuun politiikkaan.

Nuoret eivät ole ennen kokeneet lamaa tai taantumaa. Tämä tuntuu valitettavasti unohtuneen kovin monelta poliitikolta. Unohtakaa viimeisen 25 vuoden tietämyksenne ja keskittykää miettimään yhteiskuntaa ihmisen silmin, jonka kokemus siitä rajoittuu viimeiseen kuuteen vuoteen. Nuoret kun ovat nuoria, eivätkä siksi ole keskittyneet yhteiskunnan seuraamiseen kymmeniä vuosia.

Viimeisiä vuosia yhteiskunnallista keskustelua on leimannut leikkaustavoitteet, itse leikkaukset ja valtion velkaantumisen korostaminen. Hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita murennetaan jatkuvasti, kunnallisia palveluita yksityistetään ja yhteiskunnan tukiverkko tuntuu kapeammalta kuin koskaan. Samaan aikaan työ muuttuu luonteeltaan osa-aikaisemmaksi ja pätkätöiden määrä yleistyy. Yhtenäinen elämän kestävä työura tuntuu huvittavalta menneisyyden haaveelta, johon kukaan ei enää pysty. Edes kunnat eivät tarjoa työpaikkoja nykyään eliniäksi, vaikka tätä pidettiin vielä minun lapsuudessani kunnallisen työn valttina: palkkaa saattoi olla vähemmän, mutta työnantajan sitoutuminen kesti työn alkamisesta eläkeikään asti.

Leikkausbuumissa olemme (vai pitäisikö sanoa olette, rakas hallitus) rampauttamassa hyvin monia nuorten ja lapsiperheiden etuuksia. Tämän päivän nuorella on ihan perustellusti huoli siitä, onko hänen tulevalle lapselleen ilmaista koulutusta. Huoli neuvolapalveluiden mahdollisesta yksityistämisestä ja palvelumaksuista nostavat kynnystä lasten hankkimiseksi entisestään. Sosiaalietuuksien heikkeneminen, leikkaaminen ja kiristykset samaan aikaan kun eläminen kallistuu ja työurat pirstaloituvat tekevät esimerkiksi kotivanhemmuuden entistä epärealistisemmaksi vaihtoehdoksi. Tämä yhdistettynä äidin työuran katkeamiseen olisi usein katastrofaalista perheen taloudelle. Lapsen hankkiminen on siis nykyään huomattava taloudellinen taakka ja erityisesti raskaana olevalle vanhemmalle mahdollisesti työuraa koko loppuelämäksi rampauttava päätös.

Siimes kysyy kolumnissaan ”Mitä asialle sitten voitaisiin tehdä?”. Hän tuo itse esille keskustelut perhevapaajärjestelmän uudistamisessa, isien hoivavastuun lisäämisessä ja työn ja perheen yhteensovittamisen parantamisesta. Pelkään kuitenkin, että yhteiskunnassa, jossa vuoden 2016 nuorisobarometrin mukaan Suomen tulevaisuuteen asuinmaana optimistisesti suhtautuu 55% ja maailman tulevaisuuteen ylipäänsä optimisesti suhtautuu vain 25% nuorista voi kyseiset toimet olla liian vähän liian myöhään. Kolumnissa esitettyjen lisäksi itse neuvoisin kokeilemaan ainakin seuraavia toimenpiteitä:

  • Perukaa varhaiskasvatukseen ja koulutukseen kohdistuneet leikkaukset
  • Jättäkää vähintään neuvolapalvelut valinnanvapauslainsäädännön ulkopuolelle
  • Mahdollistakaa lapsikorotus opintotukeen
  • Tukekaa erityisesti nuoria perheitä lainsäädännöllä

Jo mainitun nuorisobarometrin mukaan kolme neljästä nuoresta kokee tärkeäksi, että hänellä on 35 vuotiaana perhe ja lapsia. Siitä huolimatta, että tässäkin on 10% laskua vuodesta 2007, nuorten lapsia ei ole menetetty. Tämän hetkinen poliittinen ilmapiiri ei vaan tue niiden hankkimista.

Julkaistu Kommentoi Kivapuhe on valehtelua nuorille

Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Mielestäni tärkein 100-vuotiaan Suomen saavutus on suomalainen hyvinvointivaltio. Valtio, jossa ketään ei jätetä taakse, jossa kaikille varmistetaan riittävä toimeentulo ja jossa meidän kaikkien on hyvä asua. Viime vuosien aikana tätä rakennetta on kuitenkin purettu erilaisin leikkauksin, joita hallituspuolueet haluavat kutsua milloin rakenteelliseksi kehittämiseksi, milloin sopeuttamiseksi. Mielestäni meidän pitäisi kuitenkin puhua suoraselkäisesti leikkaamisesta ja hyvinvointivaltion purusta, kun sitä näillä poliittisilla toimilla tehdään.

Vuoden 2016 nuorisobarometri on julkaistu ja se ei valitettavasti ole kaunista luettavaa. Kaksi toivotuinta kehityskulkua Suomessa nuorten mielestä olivat ”Kaikkia ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti” (erittäin toivottavaa 70%) ja ”Hyvinvointivaltion säilyminen” (erittäin toivottavaa 69%). Kuitenkin näiden todennäköisenä pitämisten tarkkailu kertoo huolestuttavasta suunnasta. Hyvinvointivaltion säilymistä erittäin todennäköisenä piti vain 15% ja ihmisten tasa-arvoista kohtelua erittäin todennäköisenä hälyttävästi vain 9% nuorista. Myös Suomen tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuu vain 55 prosenttia nuorista. Luvut kertovat karua kieltä siitä, miten nuorten toiveet ja poliittinen päätöksenteko Suomessa eivät kohtaa. Ja voimmeko edes olla yllättyneitä?

Pelkästään tämän hallituskauden aikana nuorilta on leikattu merkittäviä määriä erilaisista yhteiskunnan tukimuodoista. Tämänhetkinen taloustilanne muokkaa työsuhteiden laatua ja näkyy heikkona nuorisotyöllistymisenä. Leikkaukset koulutukseen (ja erityisesti järkyttävä leikkaus ammatilliseen koulutukseen) heikentää koulutuksen laatua. Päivähoito-oikeuden rajoitukset ja päivähoitomaksujen nousu, pari luetellakseni, saavat ihmiset odottamaan lastenhankkimisessa parempia aikoja. Samaan aikaan eläkkeiden taakka on kasvavissa määrin kaatumassa nuorten niskaan tulevaisuudessa. Ei, emme voi olla yllättyneitä nuorisobarometrin tuloksista. Emme voi olla yllättyneitä, etteivät nuoret sitoudu yhteiskuntaan. Emme voi olla yllättyneitä, etteivät nuoret usko tasa-arvoisen kohtelun toteutumiseen, jos tasa-arvoistavia tukimuotoja ja rakenteita heidän ympäriltään puretaan jatkuvasti ja erityisesti emme voi olla yllättyneitä siitä, että nuoret pitävät hyvinvointivaltion säilymistä epätodennäköisenä, kun kaikista nuoriin keskeisesti liittyvistä tukimuodoista leikataan.

Suurimpien puolueiden edustajat toki spinnaavat tulokset eri tavalla. Kokoomusopiskelijoiden varapuheenjohtaja Janika Takatalo kirjoitti: ”Jos puhumme koko ajan uhkista emmekä mahdollisuuksista, ei ole ihmekään, että niin moni menettää uskonsa tulevaisuuteen.” Mielestäni tämä näkökanta on haastava ja osin jopa vaarallinen. Onko tarkoituksenmukaista, että alamme sanakääntein muuntelemaan ihmisten suhtautumista leikkauksiin? Että vähättelemme nuorten ja äänestäjien kykyä hahmottaa yhteiskuntaa ja siinä tehtäviä muutoksia siten, että puhumme asioista pehmeillä kiertoilmaisuilla, jotka eivät kuulosta niin epämiellyttäviltä? Uskon itse, että nuoret ja äänestäjät ymmärtävät milloin leikataan ja milloin luodaan uusia mahdollisuuksia.

Takatalon kanssa olen kuitenkin yhtä mieltä siitä, että ”kenenkään tausta ei saa ikinä määrittää sitä, mitä hänestä voi tulla.” Valitettavasti nykyisen hallituksen linja on kuitenkin mielestäni purkamassa niitä rakenteita, joilla ihmisten tasa-arvoisia mahdollisuuksia sosioeknomisesta asemasta huolimatta on pyritty takaamaan. Takatalo pohtii kirjoituksessaan tapaa saada nuoret paremmin sitoutettua yhteiskuntaan. Oma lääkkeeni tähän on yksinkertainen: Lakataan leikkaamasta nuorilta ja aliarvioimasta nuoria. Heissä on yhteiskunnan tulevaisuus.

Kirjoitus on julkaistu blogikirjoituksena Vasemmisto-opiskelijat ry:n nettisivuilla