Siirry sisältöön

Avainsana: Leikkauspolitiikka

Julkaistu

Vihreiden nuorten puheenjohtaja Sameli Sivonen kirjoitti erinomaisesti Vihreiden blogissa otsikolla “Nuorille tulee luoda toivoa ja uskoa tulevaisuuteen - heiltä leikkaaminen ei sitä tee”. Sivonen käy blogauksessa läpi leikkauksia, jotka ovat koskettaneet nuoria ja siten heikentäneet heidän uskoaan tulevaisuuteen.

Usko tulevaisuuteen ei kuitenkaan mielestäni murene pelkästään leikkauksista johtuen. Usko tulevaisuuteen ja suomalaiseen yhteiskuntaan perustuu monelle meistä pyrkimykseen pitää toisistamme huolta. Tämän yhteisen tahtotilan johdosta suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on muodostunut käytännössä maailman kattavimmaksi. Se perustuu ajatukselle, jossa ketään ei jätetä jälkeen, vaan heikoimmastakin ihmisestä pidetään huolta. Yhteiskuntamme on rakennettu ajatukselle, jossa teemme yhdessä ja annamme omastamme enemmän, jotta meillä kaikilla on edellytykset saavuttaa mahdollisimman paljon niin yksilöinä kuin yhteiskuntana.

Nykyinen hallitus perustelee politiikkaansa lähinnä ajatuksella huonosti hoidetusta valtiontaloudesta. Hallituksen mielestä valtio velkaantuu holtittomasti ja he väittävät, että tämä on politiikan tekemistä kädet tulevan sukupolven taskuissa.

Me emme kuitenkaan ole tyhmiä, vaan näemme hallituksen käyttämän puhetavan läpi. Holtittomasti velkaantunut yhteiskunta ei ylläpitäisi vahingollisia yritystukia. Se ei myöskään suunnittelisi hankkivansa lainamiljardeilla hävittäjiä, perustaisi sijoittajia hyödyttäviä hallintarekistereitä ja vähintään se poistaisi mahdollisuuksia veronkiertoon ja harmaaseen talouteen. Nyt harjoitettu leikkauspolitiikka näyttäytyy arvovalintoina ja leikkauksiin turhautuminen nakertaa ihmisten luottamusta hyvinvointiyhteiskunnan jatkuvuuteen.

Usko tulevaisuuteen voidaan palauttaa vahvistamalla suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Sivonen mainitsee blogikirjoituksessaan perustulon tämän välineenä ja pidän itsekin sitä keskeisenä tapana lisätä hyvinvointia. Meidän on tarpeellista antaa ihmisille enemmän vapautta toteuttaa itseään ja unelmiaan, sekä turvata hyvinvoinnin jatkuvuus, mikäli haluamme palauttaa heidän uskonsa tulevaisuuteen.

Julkaistu

Suvi-Anne Siimes pohti Helsingin Sanomissa 11.4.2017 julkaistussa kolumnissaan ”kuinka Suomeen saadaan lisää lapsia?” Kysymys aiheutti tuttavapiirissäni hämmennystä. Nuorten ja opiskelijoiden näkökulmasta syntyvyyden lasku vaikuttaa olevan suoraan syy-seuraus suhteessa nykyiseen harjoitettuun politiikkaan.

Nuoret eivät ole ennen kokeneet lamaa tai taantumaa. Tämä tuntuu valitettavasti unohtuneen kovin monelta poliitikolta. Unohtakaa viimeisen 25 vuoden tietämyksenne ja keskittykää miettimään yhteiskuntaa ihmisen silmin, jonka kokemus siitä rajoittuu viimeiseen kuuteen vuoteen. Nuoret kun ovat nuoria, eivätkä siksi ole keskittyneet yhteiskunnan seuraamiseen kymmeniä vuosia.

Viimeisiä vuosia yhteiskunnallista keskustelua on leimannut leikkaustavoitteet, itse leikkaukset ja valtion velkaantumisen korostaminen. Hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita murennetaan jatkuvasti, kunnallisia palveluita yksityistetään ja yhteiskunnan tukiverkko tuntuu kapeammalta kuin koskaan. Samaan aikaan työ muuttuu luonteeltaan osa-aikaisemmaksi ja pätkätöiden määrä yleistyy. Yhtenäinen elämän kestävä työura tuntuu huvittavalta menneisyyden haaveelta, johon kukaan ei enää pysty. Edes kunnat eivät tarjoa työpaikkoja nykyään eliniäksi, vaikka tätä pidettiin vielä minun lapsuudessani kunnallisen työn valttina: palkkaa saattoi olla vähemmän, mutta työnantajan sitoutuminen kesti työn alkamisesta eläkeikään asti.

Leikkausbuumissa olemme (vai pitäisikö sanoa olette, rakas hallitus) rampauttamassa hyvin monia nuorten ja lapsiperheiden etuuksia. Tämän päivän nuorella on ihan perustellusti huoli siitä, onko hänen tulevalle lapselleen ilmaista koulutusta. Huoli neuvolapalveluiden mahdollisesta yksityistämisestä ja palvelumaksuista nostavat kynnystä lasten hankkimiseksi entisestään. Sosiaalietuuksien heikkeneminen, leikkaaminen ja kiristykset samaan aikaan kun eläminen kallistuu ja työurat pirstaloituvat tekevät esimerkiksi kotivanhemmuuden entistä epärealistisemmaksi vaihtoehdoksi. Tämä yhdistettynä äidin työuran katkeamiseen olisi usein katastrofaalista perheen taloudelle. Lapsen hankkiminen on siis nykyään huomattava taloudellinen taakka ja erityisesti raskaana olevalle vanhemmalle mahdollisesti työuraa koko loppuelämäksi rampauttava päätös.

Siimes kysyy kolumnissaan ”Mitä asialle sitten voitaisiin tehdä?”. Hän tuo itse esille keskustelut perhevapaajärjestelmän uudistamisessa, isien hoivavastuun lisäämisessä ja työn ja perheen yhteensovittamisen parantamisesta. Pelkään kuitenkin, että yhteiskunnassa, jossa vuoden 2016 nuorisobarometrin mukaan Suomen tulevaisuuteen asuinmaana optimistisesti suhtautuu 55% ja maailman tulevaisuuteen ylipäänsä optimisesti suhtautuu vain 25% nuorista voi kyseiset toimet olla liian vähän liian myöhään. Kolumnissa esitettyjen lisäksi itse neuvoisin kokeilemaan ainakin seuraavia toimenpiteitä:

  • Perukaa varhaiskasvatukseen ja koulutukseen kohdistuneet leikkaukset
  • Jättäkää vähintään neuvolapalvelut valinnanvapauslainsäädännön ulkopuolelle
  • Mahdollistakaa lapsikorotus opintotukeen
  • Tukekaa erityisesti nuoria perheitä lainsäädännöllä

Jo mainitun nuorisobarometrin mukaan kolme neljästä nuoresta kokee tärkeäksi, että hänellä on 35 vuotiaana perhe ja lapsia. Siitä huolimatta, että tässäkin on 10% laskua vuodesta 2007, nuorten lapsia ei ole menetetty. Tämän hetkinen poliittinen ilmapiiri ei vaan tue niiden hankkimista.