Siirry sisältöön

50 vuotta sitten tuli voimaan homoseksuaalisuuden dekriminalisointi. Sitä ennen homoseksuaaliset teot olivat rikollisia korkeintaan 2 vuoden vankeusrangaistuksen uhalla. Vaikka aiheesta oli käyty keskustelua jo maailmansotien välillä, jouduttiin odottamaan niinkin pitkään, kuin vuoteen 1971, kunnes laki vihdoin saatiin muutettua. Suuri kiitos kaikille niille aktivisteille, jotka tuolloin tulivat omilla nimillään ja kasvoillaan esiin vaatimaan muutosta kohti vapaampaa ja kaikille yhdenvertaisempaa maailmaa.

Tuosta ajasta kuluisi vielä 10 vuotta, kunnes lääkintöhallitus poistaisi homoseksuaalisuuden tautiluokituksesta tehden todeksi sen, mitä suurin osa meistä tietää nykyään ihan itsestäänselvyytenä. Homoseksuaalisuus on ihan luonnollinen osa ihmisen seksuaalisen suuntautumisen kirjoa. Ja vielä siitä tarvittaisiin vuosia, ennen kuin vihdoin vuonna 1999, aikana jonka itsekin muistan, homoseksuaalisuuteen kehottamisen rikollisuus poistui.

Koko tämän ajan lukemattomat aktivistit, järjestötoimijat ja poliitikot ovat tehneet hartiavoimin töitä sen eteen, että voisimme elää yhdenvertaisina tässä maassa. Tätä työtä on vielä myös runsaasti jäljellä: translain kokonaisuudistus on pikkuhiljaa muotoutumassa, toivottavasti mallilla joka huomioi myös nuorten oikeudet, ei-kaupallista sijaissynnytystä selvitetään, henkilötunnuksen uudistuksesta kaavaillaan sukupuolen suhteen neutraalia ja löytyypä myös esimerkiksi intersukupuolisten lasten ja nuorten koskemattomuuden vahvistamisesta kirjaus hallitusohjelmasta.

Tänäänpä siis olen koko päivän ollut todella kiitollinen entisille, nykyisille ja tuleville aktivisteille. Siitä, että mun elämä on voinut olla näin hyvä kuin se on. Ja erityisesti kiitollinen siitä, että mun jälkeen tulevien sukupolvien elämä voi olla vielä parempi, kuin minun nyt. 🏳️‍🌈

Tänään on julkaistu THLn työpaperi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin kuuluvien nuorten hyvinvoinnista. Nämä ovat aina aivan karmeaa katsottavaa, mutta tämä taulukko on kyllä aina erityisen synkkä. Erityisesti se, että 43% LGBTIQA+ nuorista on kokenut henkistä väkivaltaa huoltajan toimesta, siis kotonaan jossa pitäisi olla turvallista. Koholla näillä nuorilla on jokainen listattu asia koulukiusaamisesta ahdisteluun ja fyysiseen väkivaltaan.

Että jos jotakuta mietityttää mihin tarvitaan ihmisoikeustyötä, niin tällaisen korjaamiseen. Koska tasa-arvo- ja yhdenvertaisuus ei tässä maassa toteudu ja on meidän jokaisen vastuulla korjata se.

Ja tavoitteena meillä pitäisi tottakai olla jokaisen näistä lukemista pudottaminen nollaan. Koska aivan jokainen nuori ansaitsee turvallisen ympäristön jossa kasvaa.
Itse työpaperiin voi käydä tutustumassa tästä linkistä.

TW: Peltokankaan kommenttiraita, homo- ja transfobia ja yleinen ihmisperseys.

Tänään on pyörinyt paljon kansanedustaja Peltokankaan facebook kommentti, jossa hän luonnehtii prideä kulkueeksi, jossa katukuvassa nähdään "aikuisia ukkoja taluttamassa konttaavia puolialastomia, nahkaremmein puettuja tovereitaan koiran talutushihnoissa" jne. Tämähän luonnollisesti ei vastaa mitään kuvausta Suomessa järjestettävissä prideissä, mutta tämä ei Maurin seuraajia luonnollisesti kiinnosta. Tärkeintä on ne mielikuvat joita luo.

Noh koska hänen viestinsä on selkeästi levinnyt oikein huolella, kävin lukemassa kommentteja niin pitkälle, etten vaan pystynyt lukemaan enempää ja tein sieltä joitain poimintoja teille ihasteltavaksi. Haluan huomauttaa, että luin alle puolet kommenteista, enkä lukenut lainkaan näiden kommenttien alle tullutta keskustelua:

"Lapsiamme tulee suojella tältä hulluudelta"
"Todella sairasta touhua, oksettavaa"
"Sateenkaarella ei pitäisi ryhtyä tallomaan lasten oikeuksia."
"Seksuaalikasvatus on lähtenyt käsistä, koska siitä vastaa ihmiset jotka eivät ymmärrä siitä mitään."
"Eikö tähän sairauteen millään saara lääkettä ? Eihän maailma millään voi pyöriä näillä arvoilla."
"Maailma muuttuu eipä se kaukana ja.. Ollut että Suomessakin olisi presidenttinä pylly - peedro näin se media osaa nykyaikana. Heteruus kunniaan..."
"Mitä tekee poliisi? Liehuttaa pervolippua ja marssii mukana todnäk"
"Miten Suomen hallitus, laki, ja kaikki päättäjät ym mm ev.lut kirkko ja jne niin mitenkään ja millään tavoin voi tukea ja sallia tämän sairaan paskan julkisen ja minkäänlaisen olemassa olon ja esiintymisen?"
"Jokaisella lapsella on oikeus isään ja äitiin...oikeaan perheeseen."
"pitäisi kieltää koko homma kuolemen rangaistuksen uhalla"
"perkelehän siellä juhlii koko alastomuudessaan."
"Se on sitä, kun jotkut ei ole aikanaan ymmärtäneet käyttää ehkäisyä, niin sielä ne tulokset nyt näkyy."
"Miten me aikaisemmin pärjättiin ilman että ei toitotettu vääristynyttä sukupuoli käyttäytymistä joka halusi hän pervoili salassa ilman mitään kulkueita eikä maan johto ollut heidän suojeliansa"
"saunojen takana on ihan hyvin tilaa"
"Miksei päiväkodissa saa pikku Liisaa sanoo tytöksi tai Paavoo pojaksi ? Mistäs ne pikku mussukat tietää miksi pitää kasvaa jos kukaan ei ohjaa, vielä jos vanhemmat sattuu olee suvaitseva ukko pari joka kirnuu toistensa saviruukkuja? Hyi saatana."
"Ennen oli paremmin! Tytöt oli tyttöjä, pojat poikia ja homot mustelmilla!"

Että miksikö pridejä järjestetään ja tarvitaan? Koska tämmönen kommentointi on läsnä. Se on läsnä joka päivä satojen ja tuhansien LGBT+ ihmisten elämässä. Se on läsnä jokaisen ihmisen elämässä joka ei uskalla ottaa puolisoaan kädestä kiinni. Joka ei uskalla kertoa kaverilleen tai sukulaiselleen kuka on. Jota pelottaa mennä kouluun. Joka miettii mitä tapahtuu, jos joku huomaa.

Meidän on parannettava tästä. Meidän on luotava maailma, jossa meille kaikille on tilaa. Ihan jokaiselle.

Multa on viime aikoina pariin otteeseen kyselty, miksi jaan twitterissä paljon saamelaisia ja transsukupuolisia koskevia ulostuloja. Tähän vois kovin lyhyesti vastata, “koska mä kannatan ihmisoikeuksia”, mut ehkä vastaan vähän pidemmin. Se, miten ihmiset päätyvät kannattamaan ihmisten oikeuksia omaan kulttuuriinsa, kehoonsa, ajatuksiinsa ja loukkaamattomuuteensa on monelle hyvin henkilökohtainen ja monisyinen juttu, joten munkin tarina lienee erilainen kuin monen muun.

Haluan kuitenkin heti tähän kirjoituksen alkuun shout outtaa Petra Laitin ja Panda Erikssonin, jotka tekevät tahoillaan erinomaista työtä ihmisoikeuksien puolesta. Toivon heille molemmille paljon voimia ja mikäli et tätä kirjoitusta jaksa lukea pidemmälle, laita molemmat ainakin Twitterissä seurantaan.

Kun synnyin vuonna 1984, homoseksuaalisuus ei enää ollut Suomessa rikos ja se oli poistettu tautiluokituksestakin muutama vuosi aikaisemmin. Asenteet kuitenkin olivat tiukkaan juurtuneet ja homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin yhteydessä säädetty kehotuskielto oli vielä voimassa. Luonnollisesti nämä asenteet olivat vahvasti läsnä mun lapsuudessa ja näkyivät niin arkipäivässä kuin opetuksessa.

Murrosikäisiä nuoria kiinnostavat monenlaiset asiat ja niin tuli päivä, kun asiat alkoivat kiinnostaa minuakin. Toki mua hieman häiritsi se, että kiinnostuksen kohteet eivät vaikuttaneet ihan samanlaisilta kuin vertaisilla, mutta en antanut sen pahemmin vaikuttaa mun toimintaan. Silloin kohtalaisen hiljaisena, omissa oloissani viihtyvänä lapsena ja nuorena, mulla ei ollut minkäänlaista painetta alkaa seurustelemaan, joten mun seksuaalisuus sai kehittyä aika rauhassa ilman minkäänlaista kummallisempaa interventiota. Ulkopuoliselta tuomiolta suojasi lisäksi myös villit huhut, joiden perusteella olin kovakin naistenmies.

Mulle oli kuitenkin ihan päivän selvää, että palapelin mukana tulleet palaset eivät rakentaneet kokonaista kuvaa: puuttuvia paloja ei tuohon aikaan tarjottu. Mä luin paljon murrosikään liittyvää kirjallisuutta, jota lainasin kirjastosta, mutta niissäkin mainintoja homoseksuaalisuudesta oli hyvin niukasti. Joissain vanhemmissa kirjoissa heteroseksuaalisuudesta poikkeamista käsiteltiin edelleen sairautena, tuoreemmissa opuksissa saatettiin jopa puhua harvinaisista seksuaalisen kehityksen muodoista. Näiden pohjalta oman identiteetin rakentaminen oli raskasta. Oli itsestään selvää, että ulkopuolisille asiasta ei voinut kertoa - ei vanhemmille, ei kavereille eikä kenellekään muullekaan. Homous oli asia, jonka kanssa tuli pärjätä yksin ja joka piti piilottaa mahdollisimman hyvin.

Myöhemmässä vaiheessa netti, joka silloin ei todellakaan ollut vielä jokaisen kotitalouden vakiovarustus, avasi mun silmät laajemmalle keskustelulle aiheesta. Toisaalta löysin Setan ja sen nuorille suunnatut palvelut, joiden avulla aloin vihdoin ymmärtää ajatuksiani ja pystyin aloittamaan eheämmän minäkuvan rakentamisen. Toisaalta sain myös nähdä kaiken sen vihan, jota noihin aikoihin homoseksuaaleihin kohdistui. En ollut tuolloin poliittisesti aktiivinen, mutta siitä huolimatta keskustelin lukemattomilla foorumeilla homoseksuaalisuudesta ja homojen oikeuksista.

Netin perusteella tiesin, että tilastollisesti en varmasti ollut ainoa homo kaupungissa. Homoutensa oppi kuitenkin piilottamaan niin hyvin kuin mahdollista. Homous ei ehkä ollut kiellettyä tai rangaistavaa, mutta se oli tabu. Julkinen homoseksuaalinen käyttäytyminen oli ongelmien kaivamista, ja olen itsekin tullut pahoinpidellyksi puhtaasti sen seurauksena, että julkesin käydä homoseksuaaleille suunnatussa tapahtumassa. Vielä tänäkin päivänä itselle tärkeän henkilön kädestä pitäminen julkisesti tuntuu kovin vieraalta ajatukselta.

Näistä päivistä ollaan päästy pitkälle eteenpäin. Minä ja tuhannet muut aktiivit olemme onnistuneet muuttamaan yhteiskunnan sellaiseksi, jossa meidän on turvallista olla. Olen todella onnellinen siitä, että nykyään nuorilla on ne mahdollisuudet, jotka heillä on. Suomi on nykyään maa, jossa nuoret saavat tietoa seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja voivat monissa tapauksissa ilman suurempaa traumaa käsitellä omaa palapeliään tavalla, jolla minä en ole voinut. Palapelin palat ovat nykyään tarjolla ja eheän minäkuvan rakentaminen voi alkaa merkittävästi aikaisemmin kuin omassa nuoruudessani.

Eli kun mä jaan saamelaisiin tai transsukupuolisiin tai mihin tahansa vähemmistöön liittyviä kirjoituksia, kyse ei ole pisteiden kalastelusta, suvakkiudesta tai mistään muustakaan vastaavasta. Kyse on puhtaasti siitä, että mä olen itse ollut joskus siinä marginaalissa, johon näitäkin vähemmistöjä väkisin tungetaan. Mun mielestä jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus täysipainoiseen elämään. Yhdenkään ihmisryhmän systemaattinen vaientaminen, huomiotta jättäminen tai syrjiminen ei ole mulle vaihtoehto. Se sotisi todella perustavalla tavalla sitä vastaan, mitä mun eteen on joskus tehty. Niiden tekojen ansiosta mä olen elossa ja voin elää suhteellisen täyspäistä ja täysipainoista elämää. Vuosien vaikutustyön ansiosta mä olen päässyt pois marginaalista. Sitä mä toivon myös kaikille muille vähemmistöjen edustajille.