Siirry sisältöön

Julkaistu

Aktiivimallin maassa minua on alkanut enenevissä määrin mietityttämään, miten hallitus näkee kansalaiset. Jatkuvien leikkauksien ja säästöjen aikakautena on todella hankala nähdä hallituksen ihmiskuvaa kovin positiivisena. Kansalaiset tuntuvat heidän mielestään olevan lähtökohtaisesti laiskoja, valtion riistäjiä, joiden ainoa tavoite on saada maksimaalinen hyöty tekemällä minimaalinen määrä töitä sen eteen. Tämä ei mielestäni ole kovin kaunis tapa nähdä kanssaeläjiä.

Aktiivimallin tulokset ovat jääneet laihoiksi. Ennen aktiivimallia arvioitiin, että noin 43% sen hetken työttömistä täyttäisivät aktiivimallin vaatimat ehdot. Nyt kuitenkin lehdissä ilakoidaan siitä, että luku on 46%. Tämä vaihtelu voi mennä täysin kausivaihtelun piikkiin. Toki säästöjä siitä varmasti tulee, kun 54% työttömistä kohtaa kovan leikkurin ja heidän tulotasonsa putoaa. Raipalle ei siis löydy perusteita moraalisesti eikä myöskään tuloksista. Hallituksen ajamaa linjaa tulee muuttaa.

Minulle yhteiskunta on paikka, jossa kansalaiset tekevät yhteisen hyvän eteen asioita. Valtio, siihen liittyvät kunnat ja mahdollisesti tulevat maakunnat ovat niitä rakenteita, joiden kautta kansalaiset pyrkivät toteuttamaan tahtoaan. On vaikea nähdä, miksi kansalaiset osallistuisivat yhteiskunnan rakentamiseen edes tekemällä töitä, mikäli he kokevat, että valtio on rankaisija ja sen kansalaisia kohdellaan budjetin lukuina. Tavoitteenamme ei pitäisi olla ihmisten aktivointi, vaan sen ymmärtäminen miksi ihmiset eivät ole aktiivisia ja näiden epäkohtien korjaaminen. Orjatyön teettämisen pitäisi olla osa historiaa, ei nykyisyyttä ja ainakaan missään tapauksessa se ei ole osa tulevaisuuteen katsovaa politiikkaa.

Ihmisille mieluisan yhteiskunnan rakentaminen vaatii luopumista rankaisemista ja siirtymistä palkitsemiseen. Sen sijaan, että työttömiä rangaistaan, palkitaan heitä työn hakemisesta. Mikäli työtä ei löydy, on yhteiskunta epäonnistunut joko mielekkäiden töiden luomisessa tai kansalaiselle oikean koulutuksen järjestämisessä. Muistetaan myös, että ihmisen halukkuus ja kyky tehdä työtä vaihtelee ihmisen elämän aikana. Se, että olet tällä hetkellä työtön, ei tee sinusta yhteiskunnalle arvotonta, sillä voit luoda yhteiskunnalle arvoa tulevaisuudessa. Meidän tehtävämme on varmistaa, että kun kansalainen on valmis, hänelle on tarjolla työtä tai koulutusta oman elämänsä parantamiseksi.

Erityisen välttämätön osa tätä ajattelumallia on vastikkeeton perustulo. Kaikki aika ja energia, jonka ihminen käyttää byrokratian rattaissa on pois sellaisten asioiden tekemisestä, jotka olisivat ihmiselle itselleen mielekkäämpiä ja yhteiskunnalle hyödyllisempiä. Nykyjärjestelmässä toki on olemassa kannustinloukkuja, mutta kaikkein suurin kannustinloukku on se järkyttävä paperisota, jota työttömät joutuvat käymään pitääkseen kiinni etuuksistaan.

Valtio on olemassa kansalaisiaan varten. Sen tehtävä on varmistaa, että kansalaisilla on parhaat mahdolliset edellytykset elää täysipainoista ja hyvää elämää. Meidän pitäisi siirtyä kohti meidän yhteistä yhteiskuntaa. Tämänhetkinen hallitus ei sitä tee.

Julkaistu

Kokoomusopiskelijoiden puheenjohtaja Janika Takatalo kirjoitti tänään blogauksen otsikolla YTHS muuttuu, samalla poistuvat perusteet pakkojäsenyydelle, joka mielestäni ansaitsee vastauksen.

Toisin kuin blogaus antaa ymmärtää, YTHSn jäsenmaksut eivät ole olleet keskeinen peruste ylioppilaskunnan automaatiojäsenyydelle enää vuosiin yleisessä keskustelussa. Sen sijaan ylioppilaskunnan automaatiojäsenyyttä perustellaan ylioppilaskuntien laajojen laillisten velvoitteiden kautta.

Ylioppilaskunnan tehtävänä on erityisesti nimetä opiskelijoiden edustajat lakisääteisiin yliopiston toimielimiin sekä tämän lisäksi valmistaa opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen. Ylioppilaskunnissa tämän erittäin tärkeän yhteiskunnallisen kasvatustehtävän takaamiseksi ylioppilaskunnat ovat muovautuneet lähes pienoismalliksi yhteiskunnasta. Ylioppilaskunnat pyrkivät tekemään toimintaansa läpinäkyväksi ja avoimeksi ja ylioppilaskunnan linjat valikoituvat demokraattisesti.

Tämän lisäksi ylioppilaskunnan tarkoituksena on toimia jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskuntien edustajistot toimivat tämän tehtävän puitteissa ja pyrkivät omalta osaltaan helpottamaan opiskelijoiden toimintaa muun muassa määrittelemällä ylioppilaskunnan ajamat poliittiset linjat ja toisaalta vaikkapa hankkimalla ylioppilaskunnalle vuokratiloja opiskelijoiden käytettäväksi.

Opiskelijaliike ja varsinkin ylioppilaskuntien järjestämä sellainen on kansainvälisesti melko ainutlaatuinen. Tämä näkyy yliopistokaupungeissa runsaana opiskelijatoiminnan tarjontana, sekä siinä, että yliopistokaupungeissa politiikkaa tehdään useammin nuorten ehdoilla. Ylioppilaskuntien asiantunteva lobbauskoneisto saa opiskelijoiden äänen kuuluviin kaupunginvaltuustoihin, jolloin aloitteet etenevät ja otetaan huomioon kaupunkien päätöksenteossa.

Näihin edellämainittuihin tehtäviin verrattuna YTHSn jäsenmaksun kirjaaminen läpikulkueränä ylioppilaskunnan kirjanpidossa on marginaalisen pieni niin hyödyltään kuin kustannuksiltaan. Tuon erän siirtyminen Kansaneläkelaitoksen perittäväksi ei merkittävästi muuta ylioppilaskunnan tehtäviä tai ylioppilaskunnalle tehtäviensä toteuttamisesta aiheutuneita kustannuksia. Sen suurin merkitys on todennäköisesti siinä, että automaatiojäsenyyttä kritisoivien tahojen graafit alkavat vihdoin heijastamaan aidosti ylioppilaskunnan jäsenmaksua eikä ylioppilaskunnan jäsenmaksun ja YTHSn jäsenmaksun summaa.

On ymmärrettävää, että ylioppilasliikkeen automaatiojäsenyyttä vastustaa juuri kokoomusopiskelijat ja -nuoret puolueensa mukana. Ylioppilasliikkeellä kun on vahva tausta ajaa solidaarisuutta, maksutonta opiskelua ja vahvaa sosiaaliturvaa läpi yhteiskunnan. Nämä eivät varsinaisesti istu kovin hyvin yksiin Kokoomuksen harjoittaman politiikan kanssa. Kuvottavinta mielestäni on erityisesti se, että sama taho, joka leikkaa opiskelijoiden toimeentulosta on ensimmäisenä linjassa huutamassa siitä, miten korkeat ylioppilaskuntien jäsenmaksut ovat ja miten ne hankaloittavat ylioppilaiden taloudellista tilannetta. Tähän on luonnollisesti olemassa ratkaisu: parannetaan opiskelijoiden toimeentulon tukemista opintorahan korotuksella.

Kirjoitus on julkaistu blogikirjoituksena Vasemmisto-opiskelijary ry:n nettisivuilla

Julkaistu

Suvi-Anne Siimes pohti Helsingin Sanomissa 11.4.2017 julkaistussa kolumnissaan ”kuinka Suomeen saadaan lisää lapsia?” Kysymys aiheutti tuttavapiirissäni hämmennystä. Nuorten ja opiskelijoiden näkökulmasta syntyvyyden lasku vaikuttaa olevan suoraan syy-seuraus suhteessa nykyiseen harjoitettuun politiikkaan.

Nuoret eivät ole ennen kokeneet lamaa tai taantumaa. Tämä tuntuu valitettavasti unohtuneen kovin monelta poliitikolta. Unohtakaa viimeisen 25 vuoden tietämyksenne ja keskittykää miettimään yhteiskuntaa ihmisen silmin, jonka kokemus siitä rajoittuu viimeiseen kuuteen vuoteen. Nuoret kun ovat nuoria, eivätkä siksi ole keskittyneet yhteiskunnan seuraamiseen kymmeniä vuosia.

Viimeisiä vuosia yhteiskunnallista keskustelua on leimannut leikkaustavoitteet, itse leikkaukset ja valtion velkaantumisen korostaminen. Hyvinvointiyhteiskuntamme rakenteita murennetaan jatkuvasti, kunnallisia palveluita yksityistetään ja yhteiskunnan tukiverkko tuntuu kapeammalta kuin koskaan. Samaan aikaan työ muuttuu luonteeltaan osa-aikaisemmaksi ja pätkätöiden määrä yleistyy. Yhtenäinen elämän kestävä työura tuntuu huvittavalta menneisyyden haaveelta, johon kukaan ei enää pysty. Edes kunnat eivät tarjoa työpaikkoja nykyään eliniäksi, vaikka tätä pidettiin vielä minun lapsuudessani kunnallisen työn valttina: palkkaa saattoi olla vähemmän, mutta työnantajan sitoutuminen kesti työn alkamisesta eläkeikään asti.

Leikkausbuumissa olemme (vai pitäisikö sanoa olette, rakas hallitus) rampauttamassa hyvin monia nuorten ja lapsiperheiden etuuksia. Tämän päivän nuorella on ihan perustellusti huoli siitä, onko hänen tulevalle lapselleen ilmaista koulutusta. Huoli neuvolapalveluiden mahdollisesta yksityistämisestä ja palvelumaksuista nostavat kynnystä lasten hankkimiseksi entisestään. Sosiaalietuuksien heikkeneminen, leikkaaminen ja kiristykset samaan aikaan kun eläminen kallistuu ja työurat pirstaloituvat tekevät esimerkiksi kotivanhemmuuden entistä epärealistisemmaksi vaihtoehdoksi. Tämä yhdistettynä äidin työuran katkeamiseen olisi usein katastrofaalista perheen taloudelle. Lapsen hankkiminen on siis nykyään huomattava taloudellinen taakka ja erityisesti raskaana olevalle vanhemmalle mahdollisesti työuraa koko loppuelämäksi rampauttava päätös.

Siimes kysyy kolumnissaan ”Mitä asialle sitten voitaisiin tehdä?”. Hän tuo itse esille keskustelut perhevapaajärjestelmän uudistamisessa, isien hoivavastuun lisäämisessä ja työn ja perheen yhteensovittamisen parantamisesta. Pelkään kuitenkin, että yhteiskunnassa, jossa vuoden 2016 nuorisobarometrin mukaan Suomen tulevaisuuteen asuinmaana optimistisesti suhtautuu 55% ja maailman tulevaisuuteen ylipäänsä optimisesti suhtautuu vain 25% nuorista voi kyseiset toimet olla liian vähän liian myöhään. Kolumnissa esitettyjen lisäksi itse neuvoisin kokeilemaan ainakin seuraavia toimenpiteitä:

  • Perukaa varhaiskasvatukseen ja koulutukseen kohdistuneet leikkaukset
  • Jättäkää vähintään neuvolapalvelut valinnanvapauslainsäädännön ulkopuolelle
  • Mahdollistakaa lapsikorotus opintotukeen
  • Tukekaa erityisesti nuoria perheitä lainsäädännöllä

Jo mainitun nuorisobarometrin mukaan kolme neljästä nuoresta kokee tärkeäksi, että hänellä on 35 vuotiaana perhe ja lapsia. Siitä huolimatta, että tässäkin on 10% laskua vuodesta 2007, nuorten lapsia ei ole menetetty. Tämän hetkinen poliittinen ilmapiiri ei vaan tue niiden hankkimista.

Julkaistu

Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Mielestäni tärkein 100-vuotiaan Suomen saavutus on suomalainen hyvinvointivaltio. Valtio, jossa ketään ei jätetä taakse, jossa kaikille varmistetaan riittävä toimeentulo ja jossa meidän kaikkien on hyvä asua. Viime vuosien aikana tätä rakennetta on kuitenkin purettu erilaisin leikkauksin, joita hallituspuolueet haluavat kutsua milloin rakenteelliseksi kehittämiseksi, milloin sopeuttamiseksi. Mielestäni meidän pitäisi kuitenkin puhua suoraselkäisesti leikkaamisesta ja hyvinvointivaltion purusta, kun sitä näillä poliittisilla toimilla tehdään.

Vuoden 2016 nuorisobarometri on julkaistu ja se ei valitettavasti ole kaunista luettavaa. Kaksi toivotuinta kehityskulkua Suomessa nuorten mielestä olivat ”Kaikkia ihmisiä kohdellaan tasa-arvoisesti” (erittäin toivottavaa 70%) ja ”Hyvinvointivaltion säilyminen” (erittäin toivottavaa 69%). Kuitenkin näiden todennäköisenä pitämisten tarkkailu kertoo huolestuttavasta suunnasta. Hyvinvointivaltion säilymistä erittäin todennäköisenä piti vain 15% ja ihmisten tasa-arvoista kohtelua erittäin todennäköisenä hälyttävästi vain 9% nuorista. Myös Suomen tulevaisuuteen optimistisesti suhtautuu vain 55 prosenttia nuorista. Luvut kertovat karua kieltä siitä, miten nuorten toiveet ja poliittinen päätöksenteko Suomessa eivät kohtaa. Ja voimmeko edes olla yllättyneitä?

Pelkästään tämän hallituskauden aikana nuorilta on leikattu merkittäviä määriä erilaisista yhteiskunnan tukimuodoista. Tämänhetkinen taloustilanne muokkaa työsuhteiden laatua ja näkyy heikkona nuorisotyöllistymisenä. Leikkaukset koulutukseen (ja erityisesti järkyttävä leikkaus ammatilliseen koulutukseen) heikentää koulutuksen laatua. Päivähoito-oikeuden rajoitukset ja päivähoitomaksujen nousu, pari luetellakseni, saavat ihmiset odottamaan lastenhankkimisessa parempia aikoja. Samaan aikaan eläkkeiden taakka on kasvavissa määrin kaatumassa nuorten niskaan tulevaisuudessa. Ei, emme voi olla yllättyneitä nuorisobarometrin tuloksista. Emme voi olla yllättyneitä, etteivät nuoret sitoudu yhteiskuntaan. Emme voi olla yllättyneitä, etteivät nuoret usko tasa-arvoisen kohtelun toteutumiseen, jos tasa-arvoistavia tukimuotoja ja rakenteita heidän ympäriltään puretaan jatkuvasti ja erityisesti emme voi olla yllättyneitä siitä, että nuoret pitävät hyvinvointivaltion säilymistä epätodennäköisenä, kun kaikista nuoriin keskeisesti liittyvistä tukimuodoista leikataan.

Suurimpien puolueiden edustajat toki spinnaavat tulokset eri tavalla. Kokoomusopiskelijoiden varapuheenjohtaja Janika Takatalo kirjoitti: ”Jos puhumme koko ajan uhkista emmekä mahdollisuuksista, ei ole ihmekään, että niin moni menettää uskonsa tulevaisuuteen.” Mielestäni tämä näkökanta on haastava ja osin jopa vaarallinen. Onko tarkoituksenmukaista, että alamme sanakääntein muuntelemaan ihmisten suhtautumista leikkauksiin? Että vähättelemme nuorten ja äänestäjien kykyä hahmottaa yhteiskuntaa ja siinä tehtäviä muutoksia siten, että puhumme asioista pehmeillä kiertoilmaisuilla, jotka eivät kuulosta niin epämiellyttäviltä? Uskon itse, että nuoret ja äänestäjät ymmärtävät milloin leikataan ja milloin luodaan uusia mahdollisuuksia.

Takatalon kanssa olen kuitenkin yhtä mieltä siitä, että ”kenenkään tausta ei saa ikinä määrittää sitä, mitä hänestä voi tulla.” Valitettavasti nykyisen hallituksen linja on kuitenkin mielestäni purkamassa niitä rakenteita, joilla ihmisten tasa-arvoisia mahdollisuuksia sosioeknomisesta asemasta huolimatta on pyritty takaamaan. Takatalo pohtii kirjoituksessaan tapaa saada nuoret paremmin sitoutettua yhteiskuntaan. Oma lääkkeeni tähän on yksinkertainen: Lakataan leikkaamasta nuorilta ja aliarvioimasta nuoria. Heissä on yhteiskunnan tulevaisuus.

Kirjoitus on julkaistu blogikirjoituksena Vasemmisto-opiskelijat ry:n nettisivuilla