Multa on viime aikoina pariin otteeseen kyselty, miksi jaan twitterissä paljon saamelaisia ja transsukupuolisia koskevia ulostuloja. Tähän vois kovin lyhyesti vastata, “koska mä kannatan ihmisoikeuksia”, mut ehkä vastaan vähän pidemmin. Se, miten ihmiset päätyvät kannattamaan ihmisten oikeuksia omaan kulttuuriinsa, kehoonsa, ajatuksiinsa ja loukkaamattomuuteensa on monelle hyvin henkilökohtainen ja monisyinen juttu, joten munkin tarina lienee erilainen kuin monen muun.
Haluan kuitenkin heti tähän kirjoituksen alkuun shout outtaa Petra Laitin ja Panda Erikssonin, jotka tekevät tahoillaan erinomaista työtä ihmisoikeuksien puolesta. Toivon heille molemmille paljon voimia ja mikäli et tätä kirjoitusta jaksa lukea pidemmälle, laita molemmat ainakin Twitterissä seurantaan.
Kun synnyin vuonna 1984, homoseksuaalisuus ei enää ollut Suomessa rikos ja se oli poistettu tautiluokituksestakin muutama vuosi aikaisemmin. Asenteet kuitenkin olivat tiukkaan juurtuneet ja homoseksuaalisuuden dekriminalisoinnin yhteydessä säädetty kehotuskielto oli vielä voimassa. Luonnollisesti nämä asenteet olivat vahvasti läsnä mun lapsuudessa ja näkyivät niin arkipäivässä kuin opetuksessa.
Murrosikäisiä nuoria kiinnostavat monenlaiset asiat ja niin tuli päivä, kun asiat alkoivat kiinnostaa minuakin. Toki mua hieman häiritsi se, että kiinnostuksen kohteet eivät vaikuttaneet ihan samanlaisilta kuin vertaisilla, mutta en antanut sen pahemmin vaikuttaa mun toimintaan. Silloin kohtalaisen hiljaisena, omissa oloissani viihtyvänä lapsena ja nuorena, mulla ei ollut minkäänlaista painetta alkaa seurustelemaan, joten mun seksuaalisuus sai kehittyä aika rauhassa ilman minkäänlaista kummallisempaa interventiota. Ulkopuoliselta tuomiolta suojasi lisäksi myös villit huhut, joiden perusteella olin kovakin naistenmies.
Mulle oli kuitenkin ihan päivän selvää, että palapelin mukana tulleet palaset eivät rakentaneet kokonaista kuvaa: puuttuvia paloja ei tuohon aikaan tarjottu. Mä luin paljon murrosikään liittyvää kirjallisuutta, jota lainasin kirjastosta, mutta niissäkin mainintoja homoseksuaalisuudesta oli hyvin niukasti. Joissain vanhemmissa kirjoissa heteroseksuaalisuudesta poikkeamista käsiteltiin edelleen sairautena, tuoreemmissa opuksissa saatettiin jopa puhua harvinaisista seksuaalisen kehityksen muodoista. Näiden pohjalta oman identiteetin rakentaminen oli raskasta. Oli itsestään selvää, että ulkopuolisille asiasta ei voinut kertoa - ei vanhemmille, ei kavereille eikä kenellekään muullekaan. Homous oli asia, jonka kanssa tuli pärjätä yksin ja joka piti piilottaa mahdollisimman hyvin.
Myöhemmässä vaiheessa netti, joka silloin ei todellakaan ollut vielä jokaisen kotitalouden vakiovarustus, avasi mun silmät laajemmalle keskustelulle aiheesta. Toisaalta löysin Setan ja sen nuorille suunnatut palvelut, joiden avulla aloin vihdoin ymmärtää ajatuksiani ja pystyin aloittamaan eheämmän minäkuvan rakentamisen. Toisaalta sain myös nähdä kaiken sen vihan, jota noihin aikoihin homoseksuaaleihin kohdistui. En ollut tuolloin poliittisesti aktiivinen, mutta siitä huolimatta keskustelin lukemattomilla foorumeilla homoseksuaalisuudesta ja homojen oikeuksista.
Netin perusteella tiesin, että tilastollisesti en varmasti ollut ainoa homo kaupungissa. Homoutensa oppi kuitenkin piilottamaan niin hyvin kuin mahdollista. Homous ei ehkä ollut kiellettyä tai rangaistavaa, mutta se oli tabu. Julkinen homoseksuaalinen käyttäytyminen oli ongelmien kaivamista, ja olen itsekin tullut pahoinpidellyksi puhtaasti sen seurauksena, että julkesin käydä homoseksuaaleille suunnatussa tapahtumassa. Vielä tänäkin päivänä itselle tärkeän henkilön kädestä pitäminen julkisesti tuntuu kovin vieraalta ajatukselta.
Näistä päivistä ollaan päästy pitkälle eteenpäin. Minä ja tuhannet muut aktiivit olemme onnistuneet muuttamaan yhteiskunnan sellaiseksi, jossa meidän on turvallista olla. Olen todella onnellinen siitä, että nykyään nuorilla on ne mahdollisuudet, jotka heillä on. Suomi on nykyään maa, jossa nuoret saavat tietoa seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuudesta ja voivat monissa tapauksissa ilman suurempaa traumaa käsitellä omaa palapeliään tavalla, jolla minä en ole voinut. Palapelin palat ovat nykyään tarjolla ja eheän minäkuvan rakentaminen voi alkaa merkittävästi aikaisemmin kuin omassa nuoruudessani.
Eli kun mä jaan saamelaisiin tai transsukupuolisiin tai mihin tahansa vähemmistöön liittyviä kirjoituksia, kyse ei ole pisteiden kalastelusta, suvakkiudesta tai mistään muustakaan vastaavasta. Kyse on puhtaasti siitä, että mä olen itse ollut joskus siinä marginaalissa, johon näitäkin vähemmistöjä väkisin tungetaan. Mun mielestä jokaisella ihmisellä pitäisi olla oikeus täysipainoiseen elämään. Yhdenkään ihmisryhmän systemaattinen vaientaminen, huomiotta jättäminen tai syrjiminen ei ole mulle vaihtoehto. Se sotisi todella perustavalla tavalla sitä vastaan, mitä mun eteen on joskus tehty. Niiden tekojen ansiosta mä olen elossa ja voin elää suhteellisen täyspäistä ja täysipainoista elämää. Vuosien vaikutustyön ansiosta mä olen päässyt pois marginaalista. Sitä mä toivon myös kaikille muille vähemmistöjen edustajille.